Isältä pojalle

Joissakin suvuissa ammatti kulkee verenperintönä. Teemu Merivirran isä ja setä, isänisä ja hänenkin isänsä ovat työskennelleet pelastustoimessa.

Palomies Teemu Merivirta:

Sanoin hyvinkin pitkään, että minusta ei tule ikinä palomiestä. Armeijasta päästyäni kuitenkin totesin, että kai se sitten on pyörrettävä puheensa, kun pelastusala kiinnosti eniten. Pelastajan työ vaikutti monipuoliselta ja käytännönläheiseltä, mitä se on käytännössä ollutkin.

Valmistuttuani pääsin palomieheksi Mikkelin paloasemalle. Isä on samalla asemalla paloesimiehenä, muttei sentään minun työvuorossa.

Olen tykännyt työstä, kertaakaan ei ole harmittanut lähteä töihin. Eniten minua kiinnostavat vesipelastus- ja vaarallisella alueella työskentelyn tehtävät.

Osaamista on ylläpidettävä jatkuvasti

Pelastaja tekee monipuolista työtä. Vaikeinta onkin osaamisen ylläpitäminen kaikilla osa-alueilla. Joka työvuorossa teemme yleensä jonkun harjoituksen, koska pelkkä pelastustehtävien hoito ei taitojen säilyttämiseen riitä.

Putoamisvaarallisella alueella työskentelyn tehtävät ja kemikaalionnettomuudet ovat meillä harvinaisia, joten etenkin niiden osalta osaamisen ylläpito tositilanteita varten vaatii harjoittelua.

Vinkiksi pelastajan ammattia harkitsevalle sanoisin, että jos pitää monipuolisesta, käytännönläheisestä työskentelystä ryhmässä ja pystyy noudattamaan ohjeita ja käskyjä, niin tässä työssä kyllä pärjää.

Paloesimies Tomi Merivirta:

Tuli vähän yllätyksenä, että poikamme Teemu lähti pelastusalalle. Sen jälkeen on toki siinä kannustettu. Ahkera poika on, täytyy sanoa.

Meillä Merivirtojen suvussa pelastusala on kulkenut verenperintönä monessa polvessa. Minunkin lapsuudenkodissa palokuntatoiminta oli aina läsnä, mutta ei siihen mitenkään painostettu.

Päädyin pelastusalalle VPK:n ja kesätöiden kautta. Nuorena poikana olin ensin VPK:ssa. Armeijan jälkeen menin kesätöihin palokuntaan ja sen jälkeen pelastusalan kouluun. Valmistuttuani pääsin töihin silloiselle Mikkelin pääpaloasemalle Annikinkadulle.

Tein pitkään töitä palomiehenä, ennen kuin suoritin nykyistä alipäällystötutkintoa vastaavan koulutuksen. Sen jälkeen toimin jonkin aikaa ylipalomiehenä, kunnes sain paloesimiehen viran.

Pelastusalalle tulevat nuoret ovat nykyisin tosi fiksuja ja kouluttautuneita. Vanhemmilla pelastajilla on puolestaan arvokasta kokemusta. Osaamista kannattaakin hyödyntää ja jakaa puolin ja toisin. Esihenkilönä haluan kannustaa ja tukea nuoria, jotta heidän on mukava tulla töihin.

Pelastajan työ vaatii, mutta myös antaa paljon

Pelastaja tekee yhteiskunnallisesti tärkeää työtä. Auttaminen on mielekästä ja merkityksellistä. Työura on kuitenkin pitkä, joten huolta täytyy itsestään pitää, jotta vanhempanakin jaksaa. Liikunnan ja terveiden elintapojen tulee tässä työssä olla elämäntapa.

Myös henkinen puoli pitää olla kunnossa. Ajan hermollakin on pysyttävä jatkuvasti. Ihmemies ei kuitenkaan tarvitse olla, normaali suomalainen mies tai nainen maalaisjärjellä ja hyvällä kunnolla varustettuna selviää kyllä.

Tärkeintä on ihmisen käytös ja ammattitaito, sitä ei millään arvojärjestyksellä voi muuttaa. Teot synnyttävät luottamuksen, jolloin itseohjautuvuudelle ja omatoimisuudellekin voi antaa tilaa.

Kehittämiskohteena näkisin, että operatiivista työtä tekevien eläkeikää pitäisi laskea, sillä fyysiset vaatimukset käyvät helposti liian rankoiksi iäkkäämmille. Vanhenemisen myötä tulee usein tuki- ja liikuntaelinvaivoja, jotka hankaloittavat fyysisen työn tekemistä.

Paras puoli tässä työssä on yhdessä tekeminen. Paloasema on vähän kuin kakkoskoti.